Hopsuilua osa 2: Epätoivo ja voimautuminen

Kevät ehti pitkälle, ennen kuin sain ajettua ensimmäisen kerran Hankoon. Puuveneen omistajien kunniatehtävä on saada veneensä vapuksi veteen ja he, ketkä eivät siihen pysty ovat luusereita. Luuseriuden suuruus on suoraan verrannollinen koivunlehtien kokoon ja väriin vesillelaskun aikaan. Hopsu ja minä emme ole koskaan pärjänneet tuossa kilpailussa.

Ihmiset luulevat, että opettajan loma-ajat sopivat täydellisesti veneenomistajalle. Ei pidä paikkaansa. Vene pitäisi saada vesillelaskukuntoon keväällä, mutta silloin operaasu vielä laatii ja korjailee viimeisiä kokeita ja yrittää viimeisillä käyttökelpoisilla aivosoluillaan suunnitella täysipainoisia oppimiskokonaisuuksia vaativille asiakkailleen.  Ja parhaimmat purjehduskelit alkavat yleensä vasta elokuussa, kun koulurumba taas käynnistyy.

Tänä vuonna epätoivo hiipi nahkoihini hiukan ennen pääsiäistä. Siihen asti olin ollut tyytyväinen, koska veneasiat olivat edenneet hyvin ja toivottuun suuntaan. Kansiremontista oli sovittu. Pääsiäisenä olin aikonut olla veneellä useamman päivän hommissa. Olin varannut majapaikan ja toivoin, että saisin kavereita talkoisiin.

Mutta kun pyhät lähestyivät, mulla ei ollut pienintäkään halua lähteä veneelle, saati järjestää siellä talkoita. Olin väsynyt ja oli pirun kylmäkin. Hopsu merkitsi vain yksinäistä puurtamista, johon olin kerta kaikkiaan kyllästynyt. Kannattiko ylipäätään tuhlata parhaita myöhäiskeski-iän vuosiaan loputtomaan veneremppaan, joka tällä menolla olisi valmis vasta, kun olisin ikivanha.

Yritin laatia innostavan talkookutsun, mutta en oikein onnistunut: ”Auttakaa minua raukkaa, kun minulla on puuveneen rähjä. Tulkaa kanssani telakalle ja tehkää minulle ruokaa. En oikein itsekään juuri nyt tiedä, mitä siellä pitää tehdä. Elämäni on surkeaa ja olen rohkea, kun kerron sen teille.”  Päätin, että en julkaise tuota missään. Toivottavasti niin ei ole tapahtunut epähuomiossakaan. Epähuomiossa olin nimittäin perunut pääsiäiseksi varaamani majapaikan. Voi mikä helpotus!

Sitten Etelä-Suomeen virtasi hitusen lämmintä ilmaa. Olin saanut pääsiäisenä levätä ja muutkin murheet olivat saaneet oikeat mittasuhteet. Lähdin tyttären kanssa veneelle. Vielä se tuntui vähän pakkopullalta, mutta en halunnut rasittaa seuralaistani tällä tunteella. Sitä paitsi kokemuksesta tiesin, että jossain vaiheessa se kuitenkin muuttuu. Niin kävikin. Enää ei ollut kurjaa ollenkaan. Sen jälkeen ajoin kerran viikossa päiväksi Hankoon. Epätoivo vaihtui jälleen iloksi ja kurjuus täyttymykseksi!

Matka kotipihastani Hyvinkäältä Hankoon Kuhakujan päähän on noin 150 kilometriä. Jos sinne ajaisi pysähtymättä tankkaamaan tai käymään kaupassa, matka kestäisi pari tuntia. Tykkään ajaa autolla.

Kun Hopsu oli Helsingissä, oli sinnekin ajaminen alkuun kivaa. Joitakin vuosia määränpääni oli Mustikkamaa. Ajoin sinne ensin aina Kehä ykkösen kautta, koska arastelin Itäväylän liittymiä ja kaistan ylityksiä Pasilan kautta tultaessa.

Kun Hopsu sai paikan Saarisen telakalta Suomenlinnassa, oli tavoitteeni löytää ilmainen pysäköintipaikka mahdollisimman läheltä Kauppatoria. Tosin siinä oli vuosia, jolloin Stadionin parkkipaikalla oli ilmaisia pitkäaikaisia paikkoja. Silloin jätin auton sinne ja jatkoin ratikalla.  Joskus kuljin junalla. Suomenlinna-vuosiin kuuluu jakso, jolloin ystäväni Kaisu ja Olli-Pekka omistivat Hopsusta puolet. Aina en ollut matkassa yksin.

Veneilyharrastukseni myötä olin oppinut ajamaan Helsingissä, mutta sitten kyllästyin siihen. Jos suuri osa veneilystäni oli autoilua, niin sai se sitten luvan olla mielekästä. Sellaista ei ollut moottoritien eikä pääkaupungin ruuhkan yhdistelmä. Mielekästä sen sijaan oli se, kun pikatie vaihtui määränpään lähetessä aina vain kiemuraisemmaksi maalaistieksi, jonka varrella laitumilla kirmasivat kiiltäväturkkiset hevoset ja eriväriset lampaat. Sellainen oli reitti Snappertunan Boxiin, jossa Hopsu oli ennen kuin vein sen Hankoon.

Hankoon vie suora tie, joka vain jatkuu ja jatkuu. Tuulivoimaloiden kohdalla luulee olevansa kohta perillä, mutta matkaa on vielä parisen kymmentä kilometriä. Ympärillä kuivaa kangasmetsää, kohtalaisen matalaa männikköä. Mutta eihän koko matka ole sellaista. Aikaisemmilla osuuksilla keväistä tietä reunustavat hiirenkorvaiset koivut, leskenlehtien keltaiset täplät pengerryksissä ja viitojen valkovuokkolaikut. Jostakin ojasta pilkottaa rentukoita. Meren näkee Tammisaaren kohdalla.

Tälläkin matkalla päädyn kaupunkiin, mutta en aja sen keskustaan. Jään rautatien länsipuolelle, köröttelen omakotitalojen ohitse Kappelisatamantiellä ja saatan nähdä jonkun lenkkeilijän tai koiran ulkoiluttajan. Stop-merkillä varustetusta risteyksestä käännyn oikealle. En ole vielä oppinut kunnolla tunnistamaan samaa risteystä paluumatkalla ja usein ajankin sen ohitse ja käännyn vasemmalle vasta Esplanadille. Matkani pitenee hivenen, mutta tätä reittiä käyttäen näen aina Hangon keksitehtaan talon. Jos lapsuudessani sanottiin jonkun loistavan kuin Naantalin aurinko, ajattelin keksin hymynaamaa.

Mutta en ole enää lapsuudessa enkä edes vielä paluumatkalla. Nykyisen telakkareittini herkin osuus on vielä jäljellä: varjoisen lehdon läpi kulkeva pätkä Metsäkannaksentietä. Pitää varoa tielle loikkivia peuroja.

Kun veneenveistäjä Eero Ranta pääsee työn alkuun folkkarini kanssa, selviää, kuinka paljon vanhasta kannesta voidaan säilyttää. Sitä odotellessa olen tehnyt mm. seuraavanlaisia hommia: Olen irrottanut keulaluukun, sitloodan laatikkojen kannet sekä takatuhdon ja tuonut ne Hyvinkäälle käsiteltäväksi. Olen poistanut lakkakerroksen ruffin seinistä ja istumalaatikon laidoista kuumailmapuhallinta ja lastaa käyttäen. Samoja pintoja olen myös raaputellut sekä hionut käsin ja koneella. Olen kaapinut kannen ja seinän välistä tiivistemassaa. Olen rassannut limilautojen ja kaarien välejä sekä putsannut pilssiä.

Ennen ja jälkeen

Jos veneelle on joskus vaikea lähteä hommiin, ei sieltä ole helppo lähteä poiskaan.  Työthän jäävät aina kesken. Pitää kuitenkin muistaa, että ennen auton starttaamista on monta tylsää pikku hommaa, jotka pitää tehdä. Mainittakoon näistä työkalujen kerääminen eri puolelta veneen kantta. Muutaman kerran on vielä kivuttava ja kavuttava alas ja ylös ja alas. Itseään ei saa väsyttää itseään viimeiseen tappiin, koska vielä kotimatkallakin on pysyttävä hereillä.

Seuraavassa jutussa palaan muistoissani Suokkiin Saarisen telakalle. Lupaan, että silloin kerron vain hyvistä fiiliksistä. Kuvatkin ovat hauskempia.

Helena