Mihin sä olet unelmoinut purjehtivasi sitten kun saat Hopsun vesille? kysyttiin multa Napsin kevätseminaarin illallisella.
Minä vastasin: Ööö….,
sillä olin unohtanut unelmoida.
Olin vain ollut enimmäkseen huolestunut: hirveesti hommia, joita tuskin osasin ja joita ei edes huvittaisi tehdä ja oliko mulla oikeita työkalujakaan. Teetettäviä töitäkin oli vielä, mutta ei rahaa, jolla ne maksaa.
En ollut enää varma siitäkään, että purjehtiminen olisi mun juttuni. Olin vieraantunut siitä tämän ikuisuusprojektin myötä. Olin vain tuhlannut elämääni siihen. Kirosin kaikki valintani, jotka olivat johtaneet minut tähän pisteeseen.
Olin väsynyt muistakin syistä. Ei ihme, että Hopsun saattaminen purjehduskuntoon tuntui ylivoimaiselta urakalta. Mutta olin myös tiukasti pitänyt kiinni tästä ajatuksesta ja tuntemuksesta. Ajattelin ja puhuin: ”En jaksa enkä enää haluakaan jaksaa”. Toivoin vain, että tapahtuisi jokin mukava ihme: vaikkapa että taivaalta sataisi rahaa ja minä voisin maksaa jollekin työn loppuun tekemisestä.
Tarvittiin Napsin kevätseminaari, että sain ajatukseni toisille urille. Sen jälkeen nimittäin päätin, etten enää puhuisi Hopsusta hirveänä stressin aiheuttajana, vaan vastaisin kysyjille, että tämän vuoden kesällä taas seilaan sillä.
Aloin unelmoida. Istahdin nojatuoliin ja näin, miten kuljin laituria pitkin. Pysähdyin vihreän puupaatin kohdalle ja hyppäsin sen keulaan. Pari harppausta ja olin jo sitloodassa. Istahdin. Hengittelin kesäistä meri-ilmaa ja olin perillä.
Siinä muistelin aikaa, jolloin en päässytkään sen pidemmälle. Mulla oli vene, mutta ei purjehduskavereita, eikä taitoa lähteä yksin edes pikku kiekalle Kruunuvuoren selälle. Hopsu oli kuitenkin paikka, jossa mun oli hyvä olla. Sitten aloin itsekseni opetella laiturista lähtöä ja siihen paluuta, sen jälkeen purjeiden nostamista ja laskemista.
Jatkoin nojatuolissa istumista, mutta mielessäni aloin toimia: Purjeet nostovalmiiksi. Moottori käyntiin ja vapaalle. Keulaköydet irti ja kyytiin. Veneen hilaus poijulle ja haka irti. Peruutusvaihde päälle, pieni kurvi ja vapaan kautta vipu toiseen suuntaan. Vähän kierroksia lisää Yamahaan ja kokka kohti menosuuntaa. Hetki näin. Sitten keula tuuleen. Moottori vapaalle. Purjeet ylös. Käännös uudelleen menosuuntaan. Kun purjeet olivat kohdillaan, sammutin peräprutkun ja nostin se ylös. Sitten purjehdin.
Tällaistako se olikin? Olin vallan unohtanut.
Unelmointi antoi pontta siirtyä seuraavaan vaiheeseen: katsoa totuutta silmiin. Mitäs vielä pitikään tehdä? Otin paperin sekä kynän ja istuin sohvalle. Listaa kirjoittaessani epämääräinen möykky vähemmän tai enemmän vastenmielisiä töitä muuttui hallittavissa oleviksi suorituksiksi.
Aloin ajatella vesillelaskua. Mitäpä jos ennen juhannusta? Vuosien haave kansiremontista oli toteutunut, suurin osa oli tehty! Enää ei muuta kuin vähän viimeistelyä. Oliko muka muuta kuin syytä riemuun ja kiitollisuuteen?
Sitten sanoista tekoihin. Oli aika taas lähteä kevään ensimmäiselle reissulle Hankoon.
Perjantaina oli lyhyt työpäivä, joten ehdin ja jaksoin järjestellä autotallia ja samalla kerätä sieltä telakalla tarvittavia tarvekaluja ja pakata niitä autoon. Pari konetta puuttui. Niitä ei löytynyt taloyhtiön askarteluhuoneestakaan, joten piti luottaa, että ne ovat veneellä, vaikka en oikein tajunnutkaan, miksi olisin jättänyt ne sinne talveksi. Mutta oli paljon muitakin asioita, joita olin unohtanut.
Lauantaiaamuna pääsin matkaan kymmeneltä. Lähdin mielelläni. Kävin Hyvinkään Motonetissä ostoksilla ja Karjaalla pidin pissa- ja kahvitauon. Hangossa mulla oli taas uusi majapaikka. Kävin siellä ja poikkesin vielä Rewellinkadun supermarketissa ostamassa evästä ennen kuin ajoin rantaan.
Puuttuvat työkalut odottivat veneessä. Siellä oli myös keltaraidallinen telakkalakkini. Mutta levangista puuttui pala. Vinssit olivat hävinneet ja kun tarkemmin katselin, en nähnyt moottoritelinettäkään missään. Hyvä! Heikkinen oli vienyt ne pajalleen korjattavaksi, kuten syksyllä olimme sopineet.
Kun työkalut, tikkaat ja minä olimme vihdoin samassa paikassa, kävin perälaudan kimppuun. Lämmitin puhaltimella lakkaa ja raaputin sen pois. Sehän oli taas pitkästä aikaa hauskaa. Hilseilevä lakka irtosi ja puhdas puu tuli näkyviin. Alkoi oikein pelottaa, että tämä ihana työ loppuisi kesken. (Kaikenlaista sitä tuleekin mieleen. Samalla reissulla ajattelin kuivattaa huurustuneet silmälasini lämpöpuhaltimella. Se kun nyt oli siinä sopivasti käsillä. Onneksi ehti tulla toinenkin ajatus ennen kuin tartuin tuumasta toimeen. Hitaudesta on hyötyä.)
Otin käyttöön uuden tavan: tein töitä noin 45 minuutin pätkissä. Se auttoi jaksamaan eikä tullut oltua huonoissa työasennoissa tuntikausia. En kovin pitkiä työpäiviä muutenkaan tehnyt.
Sunnuntaiaamun ensimmäisen rupeaman käytin siihen, että siirsin seinälle seipään varaan ripustetun loisteputkivalaisimen paikkaan, jossa se valaisi paremmin veneen perää. Se oli jännää hommaa: kun vihdoin sain seipään uuteen paikkaan tukevasti, aloin kiinnittää lamppua siihen. Hengittelin vuosikymmeniä vanhaa pölyä, kun vetelin köyttä pölyisten tukkien ja lankkujen takaa.
Epäkeskohiomakoneeni ylöspäin ojennettujen käsivarsien varassa tuntui kevyemmältä kuin muistin. Kuntosalikäynnitkö nyt maksoivat itseään takaisin? Hioin sillä perälautaa ja sitten se meni rikki. Kirskui ja lopetti pyörimisen. Hiominen jäi siltä kerralta siihen.
Loppuajan ennen kimpsujen ja kampsujen keräämistä rapsuttelin vielä ”yläkerrassa” oven ja luukun pieliä. Ennen vajan oven sulkemista kannoin autosta sisään kotona lakkaamani luukkujen kannet. Kotimatkalla olin niin tyytyväinen, onnellinen, täysi, tyydyttynyt.
Miksi olinkaan kiinnittänyt huomioni siihen, mitä mulla ei ollut sen sijaan että olisin nähnyt sen mitä mulla oli. Oli se vene, ja sillä komea pukki, mulla oli auto, johon mahtui tavaraa ja jolla pääsin veneeni luokse. Mulla oli veneen vieressä kolmet omat tikkaat. Oli aika hyvät työvalotkin ja mitä kaikkea olikaan. Rahaakin saisin lainattua.
Seuraavana viikonloppuna jatkoin hiomista lainakoneella. Mulla ei ollut juuri nyt varaa ostaa uutta ja eihän mulla tällä erää sellaiselle laitteelle paljon käyttöä enää olisikaan. Oli vain se perälaudan hiominen loppuun ja siihen menisi korkeintaan pari tuntia. Luulin! Olin väärässä. Hioin ja pidin taukoa, hioin ja pidin taukoa, hioin ja pidin taukoa jne
Kotiinlähdön aikoihin oli vain päätettävä, että sitä oli tehty riittävästi. Vanhan veneen perässä saa vähän patinaakin olla! Vieläkään en päässyt sitä kyllästämään, saati lakkaamaan. Kannoin purnukat takaisin autoon.
Kotimatkalla olin väsynyt. Työ oli puuduttavaa puurtamista. Olin kuitenkin jo ehtinyt omaksua ajatuksen, ettei Hopsu ole vain energia-, aika- ja rahasyöppö vaan myös voimavara, joten USKON siihen edelleen.
Ps. Keväällä on mm. ohjelmassa kölin putsaamista sekä monenlaista maalaamista ja lakkaamista. Jos tahdot mukaan, niin ilmoittele.