Hopsuilua osa 1: Kohti kansiremonttia

Seison veneen kannella. Jalkojeni alla on tummentunutta vaneria. Sen päällä on ennen ollut muovimatto, jonka riekaleita vielä pilkottaa paikoilleen jätettyjen listojen alta. Vaneriin on puhkottu reikiä ruffin ympärille ja istumalaatikon kulman kohdalla törröttää vielä sininen puukon kahva. Luukut ovat paikoillaan. Niiden lakka hilseilee ja puu on paikoin harmaata. Tällä paatilla ei ole muutamaan vuoteen purjehdittu.

Kun käy katsomassa ostamismielessä käytettyä venettä, pitäisi ymmärtää, että sisään tulee vettä, jos veneen patjoissa on kernipäällysteet ja siellä täällä liimajälkiä jeesusteipistä, jolla oli kiinnitetty terveyssiteitä ruffin ja kannen saumakohtiin sadevettä keräämään. Eivätkä myyjät tätä seikkaa yrittäneetkään salata. Me kuitenkin ostimme sen veneen.

Olin siihen mennessä purjehtinut exäni kanssa muutamana kesänä viikon tai kaksi Hyvinkään pursiseuran omistamalla h-veneellä. Tilaisuus siihen oli tullut sattumalta. Hänkään ei ollut purjehtinut aikaisemmin, mutta hän oli ollut kiinnostunut purjehtimisesta ja lukenut siitä. Minun kokemukseni ylipäätäänkin veneistä olivat vähäiset, olin ollut kyydissä perämoottoriveneessä ja osasin soutaa omiksi tarpeikseni. Purjehdusretkiemme aikana opin merellä ja satamissa H-veneiden lisäksi tunnistamaan kansanveneet, koska mies haaveili semmoisesta. Eräänä kevätsunnuntaina sitten olikin Hesarissa ilmoitus myytävästä folkkarista. Lähdimme Mustikkamaalle. Oli ensimmäinen äitienpäiväni.

Ajattelimmeko silloin niin, että vuoto-ongelma poistuu, kun tiivistää ulkopuolelta ruffin ja kannen välisen sauman? Niin ainakin tehtiin, irroitettiin vanha lista, pursotettiin tiivistemassaa ja kiinnitettiin uusi lista päälle. Tätä ei kyllä tehty ensimmäisenä kesänä. Eikä siitä juurikaan ollut apua (muistaakseni). Kun satoi, vesi meni jostain kohtaan rakenteisiin ja tippui sisällä toisesta kohdasta kastelemaan kaikki varomattomasti punkille jätetyt tavarat. Ikävintä oli, kun vieraiden tavarat kastuivat. Mutta alkuaikoina meillä oli vauva, joten vuodot hoidettiin vaipoilla. Vauva kasvoi ja meillä oli veneessä teipattavana aina vain isompia vaippoja.

Oli selvää, että vene kaipaisi kansiremonttia, mutta siihen ei ollut mahdollisuutta. Sitten erosimme ja vene vuotoineen jäi mulle. Veneen kohtalosta ei päätetty heti. Ensin musta tuntui mahdottomalta alkaa yksin sen omistajaksi, koska ajattelin, että en tiennyt mistään mitään. Naispurjehtijoista en ollut kuullut. Veneelle ei ollut enää edes talvisäilytyspaikkaa, koska sille ei enää ollut sijaa Hopeasalmen telakalla. Uusi paikka löytyi Suomenlinnasta Saarisen telakalta.

Siellä uskalsin ensimmäisen kerran ottaa kansiremontin puheeksi venepuuseppien kanssa. Keijo ja Päivi tutkivat venettä ja kertoivat, että se tarvitsisi ennen kaikkea kaariremontin. Useita kaaria oli poikki. Hups! Semmoiseen seikkaan en ollutkaan kiinnittänyt mitään huomiota! Päivi Lepistö teki saarnesta uudet kaaret rikkoutuneiden tilalle. Minäkin pääsin pari kertaa käyttämään tuurnaa.

Seuraavan kerran puhuin kansiremontista APYachtingin Aleksi Peltomäen kanssa. Osallistuin hänen vetämälleen puuveneen hoitokurssille ja siellä sovimme, että hän tekee Hopsusta kuntoarvion. Vene oli silloin telakalla Boxissa, Raaseporissa. Hän syynäsi Hopsun perinpohjaisesti, otti kuvia ja kirjoitti raportin, jossa kaikki Hopsun viat oli lueteltu. Sovimme, että Aleksi tekee mulle myös tarjouksen veneen kannen korjaamisesta ja siihen läheisesti liittyvistä töistä. Laskeskelin silloin, että pystyisin teettämään työn, jos eläisin todella säästäväisesti. Uskoin suunnitelmaani ja aloin selvittää, millä kyydillä saisin veneen Tampereelle. Sitten ymmärsin, että laskelmani olivat epärealistisia ja tietyssä mielessä myös itsekkäitä. Tytär oli teini-ikäinen ja budjettia laatiessani en ollut ottanut hänen tarpeitaan huomioon.

Kolmas kerta toden sanoo. Tämä sanonta sopii kuin nenä päähän tähän tilanteeseen. Hopsu on nyt Hangossa, jossa asuu ja työskentelee veneenveistäjä Eero Ranta. Kun HUS:in venevajasta muut purjeveneet on laskettu vesille, Eero hakee trailerillaan veneeni ja kuljettaa sen omalle verstaalleen. Siellä alkaa kansiremontti, joka minulla on nyt mahdollisuus teettää.

Vanha kansimatto on nyt irrotettu sorkkarautaa ja nuijaa apuna käyttäen. Työkaluja käytettiin niin, että nuijalla hakattiin sorkkaraudan kiilaa maton ja kannen väliin. Toisinaan matto irtosi isoina paloina ja suikaleina, toisinaan sitä sai nyppiä ja nyhtää. Olin mielenkiinnolla odottanut, mitä sen alta paljastuisi. Lahoa tiesin odottaa, ja oli kiva päästä tökkimään sitä puukolla. Siinä se oli näkyvissä ja käsin kosketeltavissa. Mieli olisi tehnyt kaivella pehmeitä kohtia enemmänkin, mutta hillitsin itseni, etten tärvelisi Eeron mahdollisuutta saada muotoa uuteen kanteen.