Tammikuun 8. päivä 2024 on aurinkoista ja pikkupakkasta. Tapaan yhden NaPS:n perustajajäsenistä sekä ensimmäisen kommodorin (2008-2009) ja pitkäaikaisen seuravaikuttajan Arja Maneliuksen Turussa. Menemme keittolounaalle merikeskus Forum Marinumin vieressä sijaitsevaan ravintola Göraniin. Ravintola on saanut nimensä seikkailijapurjehtija ja kirjailija Göran Schildtistä, jonka kaunis puuvene s/y Daphne on kunniapaikalla ravintolasalissa.
– Miten kuvailisit muutamalla sanalla, miksi purjehdus on vaan niin ihanaa? Ja kuinka löysit itse lajin pariin?
– Siinä kokee vapauden tunteen. Ensimmäistä kertaa olin purjeveneessä 1970-luvun alkupuolella yo-kirjoitusten jälkeen, kun pääsin mukaan erään koulukaverini isän pitkään, puiseen veneeseen, jossa ei ollut lainkaan moottoria. Sain kokeilla s/y Jaanan ohjaamista. Pinnassa olo tuntui heti niin luontevalta, että ymmärsin olevani purjehtija. Tätä haluan tehdä jatkossakin.
Varsinaisesti aloitin purjehduksen vuonna 1981 entisen mieheni kanssa. Veneemme s/y Donna Bianca oli 26-jalkainen kosteri, merkiltään Havsfidra. Se oli pitkäkölinen ja se kulki varmasti, mutta hitaasti. Kun sitten hankimme mieheni kanssa toisen veneemme, merkiltään NF, totesinkin hänelle kerran, että nyt eivät ihan kaikki muut veneet mene meistä ohi. Tässä toisessa veneessä tyttäremme Katri oli elämänsä ensimmäistä kertaa veneessä 2 kk:n ikäisenä vuonna 1985. Sillä veneellä kävimme Gotlannissa monet kerrat.
Eron jälkeen olin hetken ilman venettä. Sain vuonna 1992 ensin lainaksi eräältä ystävältäni Albin Vega -merkkisen veneen nimeltä s/y Felizia, mutta lopulta ostin itselleni vuonna 1994 Bluebird 25 -merkkisen s/y Paloman. Sillä purjehdinkin sitten oman tyttäreni sekä hänen kahden koulukaverinsa kanssa monet kesät. Myöhemmin olen omistanut mm. Bavaria 32:n sekä Artina 33:n. Näistä viimeksi mainittu on nyt tyttärelläni.
– Kuuluitko jo ennen Naispurjehtijoita johonkin pursiseuraan?
– Turun Pursiseuraan liityin vuonna 1981 hankittuamme ensimmäisen veneemme. Liityin heti varsinaiseksi jäseneksi enkä ns. puolisojäseneksi. Alusta asti ajattelin olevani itse aktiivinen purjehtija eikä vain seuralainen. Merikarhut ry:n jäseneksi liityin vuonna 1999, silloinkin varsinaiseksi jäseneksi. Minut tunteneet TPS:n purjehtijat totesivat minua Merikarhuihin suositellessaan, että ”se kryssiikin yksin”, mikä oli siihen aikaan naisilta harvinaista.
– Mistä sait yhdessä muiden perustajajäsenten kanssa idean valtakunnallisesta, vain naisille tarkoitetusta purjehdusseurasta?
– Eron jälkeen olin Raisionlahdella Albin Vega s/y Felizian kanssa lähdössä 7-vuotiaan tyttäreni Katrin kanssa ensimmäistä kertaa yksin purjehtimaan. Hetken verran epäröin, uskallanko lähteä, mutta sitten totesin, että jos olisin mies, mieleeni ei olisi edes tullut epäröidä moista.
Aikanaan kanssani purjehtineet lapset sitten kasvoivat ja heitä alkoivat kiinnostaa muutkin asiat. Purjehdin entistä useammin yksin, mutta olisi ollut toki kiva saada kavereita mukaan purjehtimaan. Rantautumiset ja lähdöt ovat yksinpurjehtijalle se haasteellisin juttu. Oikealla asenteella kaikesta kuitenkin selviää.
Kerran olin tulossa TPS:n tukikohtaan Pyytinkarille, mutta rantaa lähestyttäessä kohtasin hankalan virtauksen, joka käänsi venettä poispäin laiturista. No, laitoin veneen perän poijuun kiinni ja ryhdyin aikani kuluksi lukemaan kirjaa odotellessani, että joku muu saapuisi paikalle. Minulla on aina veneessä hyvä kirja mukanani. Eipä aikaakaan, kun Maarit Suomi saapui ystävineen ja he auttoivat minua saamaan myös veneeni keulan kiinni laituriin.
Erään kerran olimme muutamien naisten kanssa Maarit Suomen silloisen työnantajan mökillä Särkisalossa. Asuin itse silloin Espoossa ja mukaamme oli tullut myös espoolainen tuttavani Tuuli Aho. Pohdiskelimme siinä naisporukalla, miten voisimme saada helpommin gasteja veneisiimme ja hahmottelimme gastipörssin perustamista Facebookiin. Tuuli sitten totesi, että miksemme saman tien perustaisi ihan oikeaa pursiseuraa.
Lopulta marraskuun 17. päivä vuonna 2007 kokoonnuimme Helsingissä kahvila Strindbergin yläkertaan ja päätimme perustaa purjehdusseuran nimeltä Naispurjehtijat – Sailing Ladies. Parin kuukauden viiveellä paikalla olleiden seitsemän perustajajäsenen päätös astui myös virallisesti voimaan 1. helmikuuta 2008.
– Tuliko perustamisvaiheessa jotain yllätyksiä asiaan liittyvän byrokratian suhteen?
– Laadimme NaPS:n säännöt ottamalla mallia TPS:n säännöistä. Pieni viivytys yhdistyksen perustamiseen tuli, kun emme osanneet ottaa huomioon, että TPS on perustettu jo suuriruhtinaskunnan aikana. Nykyisen tasavallan aikana perustetuilla pursiseuroilla ei voi enää olla pursilipussaan lehviä vaakunan ympärillä. Logomme suunnittelija Irma Rantanen kuitenkin korjasi sen nykylainsäädännön vaatimuksia vastaavaksi, ja niin Patentti- ja Rekisterihallitus hyväksyi NaPS:n säännöt toisella yrittämällä tammikuussa 2008.
– Olisitko itse uskonut, että Naispurjehtijat ry kasvaa koko maan kattavaksi aktiiviseksi verkostoksi?
– Aivan alkuaikoina mainostimme NaPS:a pitämällä vuosittaisilla Venemessuilla Helsingissä omaa esittelypistettä. Muutoin tieto siitä levisi naisten sosiaalisten verkostojen kautta ja tietysti Internetissä. Olen iloinen yhdistyksen jäsenmäärän voimakkaasta kasvusta. En olisi sitä perustettaessa osannut ajatella, että se kasvaisi niin nopeasti niin suureksi, jopa valtakunnalliseksi yhdistykseksi, jonka jäsenmäärä on viidensadan paikkeilla. Selvästikin tämänlaiselle naisille tarkoitetulle seuralle on ollut olemassa tarve. Hienoa, että olemme voineet täyttää sen.
– Olet aikanaan toiminut purjehdus- ja navigointiopettajana. Onko joku naispurjehtijaoppilaistasi jäänyt sinulle erityisen myönteisesti mieleen?
– Olen tosiaan kouluttanut TPS:n ja SPV:n kursseilla jo vuodesta 1994. Minulla oli myös yhteinen purjehduskoulu Astra Sailing School Maarit Suomen kanssa 2000-luvulla. Kurssiveneenä toimi mm. veneeni s/y Paloma. Järjestimme sekä ilta- että retkikursseja niin Turun saaristossa kuin Helsingin ja Espoon alueella. Useana vuonna järjestimme myös retkikurssin jonnekin Välimeren alueelle, esim. Kreikkaan tai Kroatiaan.
Kroatiassa osallistuimme kerran naisiston kanssa kirjailija Göran Schildtin kunniaksi järjestettyyn regattaan vuokratulla Oceanis 393:lla. Samassa kilpailussa oli mukana myös espoolainen kilpapurjehtijamiehistö. Omaksi ja heidän yllätyksekseen voitimme kolmannen legin, vaikka emme suinkaan olleet tuttuja veneen kanssa tai kokeneita kilpapurjehtijoita. Suotuisat tuulet kuitenkin osuivat sillä kertaa juuri meidän kohdallemme ja niin hypimme palkinnonjaossa riemuissamme ilmaan. Kerran olin mukana myös Gotland Runt -kilpailussa miehistön ainoana naisjäsenenä. Siitä on julkaistu kuvakin TPS:n Maininki-jäsenlehdessä vuonna 1997.
Oppilaista on jäänyt mieleen eräs maailmanympärimatkalle lähdössä ollut pariskunta, joka halusi opetusta siltä varalta, että matkalla heille tarjoutuisi jossain mahdollisuus päästä purjehtimaan. Opetin heitä yhden viikonlopun intensiivisesti ja he pääsivät ainakin lupaavaan alkuun purjehduksessa. Toinen mieleenpainuva retkikurssi oli sellainen, jonka oli alun perin pitänyt lähteä Hangosta, mutta kurssiveneeksi suunniteltu vene olikin rikki. Niinpä nopealla aikataululla teimme uudet suunnitelmat, ja lähdimmekin Helsingistä kohti Turkua mukanamme neljä naista, joista yksi oli viulisti. Hänen kohdallaan oli erityisen tärkeää, että sormet eivät jääneet vinssin ja köyden väliin. Sormet säästyivät vammoilta ja niin vaan pääsimme silläkin kertaa turvallisesti määränpäähämme.
– Mikä on kaukaisin paikka, jonne olet itse purjehtinut? Entä mielenkiintoisin?
– Sekä kaukaisin että mielenkiintoisin on Skotlanti, jossa kipparoin yhtä NaPS:n eskaaderin veneistä syyskuussa 2018. Perämiehenäni oli Terhi Vapola ja naisistossa oli mukana myös nykyinen kommodori Päivi Lehtinen. Olin tehnyt jokaiselle oman pipon, missä oli kantajansa nimi. Muistan vielä, miten valmistauduimme purjehdukselle etukäteen mm. kertaamalla vuorovesilaskuja. Kaikki meni lopulta hienosti. Valkoviini vain loppui välillä.
– Vaikka oletkin varsin kokenut merikarhu, onko sinulla vielä joku purjehduksiin liittyvä haave tulevaisuudessa?
– Haaveenani voisi olla jatkaa purjehtimista vielä mahdollisimman pitkään.
– Mitä ajattelet Itämeren nykyisestä tilanteesta, saammeko vielä joskus nauttia sinilevättömistä vesistä?
– Jokainen voi tehdä oman osansa. Itse olen jo pitkään ottanut veneeseen mukaan kaksi vatia, joilla astiat kannetaan maihin ja pestään siellä. Niin harmaavesi päätyy maaperään eikä rehevöittämään Itämerta. Muovikori, jossa on kahvat kantamista varten, on erityisen käytännöllinen tiskien kantamiseen.
– Olet erinomainen kokki myös veneessä. Mikä on lempiveneruokasi, jota mieluiten valmistat?
– Kalaruokia teen mielelläni, ne sopivat mainiosti purjehduksille. Myös kanaruoat ovat hyviä ja soveltuvat kala-allergikoille. Eräs pidetty reseptini on munakoisovuoka. Tein sitä kerran yhdellä purjehduksella ja ajattelin, että sitä syödään vielä huomenna. Mitä vielä, naisisto söi vuoan tyhjäksi heti kerralla, niin hyvältä se heidän mielestään maistui.
– Terveisesi kaikille naisille, jotka ovat haaveilleet purjehduksesta tai entistä aktiivisemman otteen saamisesta siinä?
– Tartu toimeen, uskalla lähteä. Purjehdus ei vaadi voimaa, vaan taitoa. Se taas kehittyy tekemällä.
Teksti ja kuvat Marianne Suominen
Naispurjehtijat täyttää siis virallisesti 16 vuotta 1.2.2024! Eiköhän kilistetä sille!