Hopsuilua osa 3: Vesillelasku Susisaaressa

Se on menoa nyt. Meri lähestyy. Kolisee ja tärisee kuin Linnanmäen vanhassa vuoristoradassa, mutta ”vaunu” on isompi, moniosaisempi ja korkeampi. Laitoja ei ole.  Jännittääkin enemmän kuin missään huvipuistolaitteessa milloinkaan. Tämä ei todellakaan ole mitään huvitusta. Ei ainakaan pelkästään sitä. Tässä ei vain olla kyydissä, kiljuta ja kierroksen jälkeen suunnata hattarakioskille. Tässä en voi sulkea silmiä, koska minullakin on tehtävä.

Hopsua ollaan laskemassa mereen perä edellä ja minä istun takakannella. Vene on pukin päällä, joka on kiskojen päällä liikkuvalla kelkalla. Maahan on matkaa muutama metri.

On kesäkuun alku vuonna 2009. Hopsu on viettänyt ensimmäisen talvensa Suomenlinnassa Saarisen telakalla ja nyt on vesillelaskun aika. Olen noin vuoden verran ollut veneen ainoa omistaja, nyt minun olisi niin sanotusti otettava homma haltuun.

A1

Tuosta päivästä on kulunut yhdeksän vuotta. Vene oli hankittu kahdeksan vuotta aikaisemmin, eli olihan mulla jotain kokemusta aikaisemmiltakin vuosilta.  Tässä juttusarjassa muistelen hopsuiluani samalla, kun kerron sen pitkään odotetun kansiremontin ynnä muun kunnostamisen edistymisestä.

Palaan vesillelaskuun, kunhan saan kerrottua viimeisimmät kuulumiset rempasta. Ei ole tarkoituskaan, että se valmistuisi kesän aikana, koska Eerolla on paljon muutakin  työtä.   Seuraavat kuvat kertovat, että Hopsu siirretty kuorma-autolla Hangossa HUSin suulista Åminnen veistämölle Kappelisatamaan ja siellä Eero Ranta on poistanut kannesta huonot vanerit ja valmistanut uudet listat entisten tilalle. Lisäksi minulla on jo auton takaboksissa paketti paksua  puuvillakangasta uutta kantta  varten.

A2

A3

A4

A5

A6

Kun ostimme veneen keväällä 2001, se oli Hopeasalmen telakalla ja siellä sen paikka olikin monta vuotta.  Syksyllä 2008 Hopsu nostettiin ylös Saarisen telakalle. Minusta oli tullut veneen ainoa omistaja.

Hopsulla oli Helsingin kaupungilta vuokrattu laituripaikka Honkaluodolla.

Siellä olimme tutustuneet Mikaan ja hänen hai-veneeseensä Pilvenveikkoon. Sattumoisin myös Pilvenveikko muutti samana syksynä Susisaareen ja veneille oli varattu vierekkäiset paikat. Silloin en vielä tuntenut Keijon telakalta muita, joten tämä oli mulle erityisen tärkeää.

A7

Yllä olevassa kuvassa Hopsu (takana) ja Pilvenveikko (edessä) ovat sen katoksen edessä,  johon ne myöhemmin siirrettiin talvisäilytykseen.  Hopsulle näytti riittävän pituuden suhteen tilaa juuri ja juuri, mutta miten sitä melkein pari metriä pitempi hai mahtuisi samaan tilaan. Keijolla oli siihen ratkaisu.

A8

Pilvenveikon keula ei ole ulkona, vaan katoksen päädyssä olevassa pienessä verstaassa.

Hopsu oli Keijo Saarisen telakalla joitakin vuosia ja se oli hauskaa aikaa.  Parasta oli se, etten ollut yksin. Pilvenveikko vaihtoi omistajaa ja se vietiin pois jo ensimmäisenä keväänä. Mutta telakan kiskojen toisella puolella olivat talvehtineet folkkarit Amu, Marjatta ja Pampero. Viimeksi mainitun omistivat Vesa ja Tiina, jolta kuulin Naispurjehtijoista. Keijo Saarinen ei vain tarjonnut säilytyspaikkaa ja lasku-ja nostopalveluja vaan hän auttoi ja neuvoi muutenkin. Ystävällinen ja avulias oli myös venepuuseppä Päivi Lepistö.

Telakalla olemiseen kuului oman veneen kunnostamisen lisäksi muiden auttaminen ja seurustelu, joka ulottui telakan ulkopuolellekin.  Ensimmäiseen vesillelaskuuni osallistuivat Keijon ja muiden telakalla työskentelevien  lisäksi kaikki silloin paikalla olleet kansanveneilijät.

Ennen kuvasarjaa tässä on pari linkkiä YLEn ohjelmiin, joissa pääsee tutustumaan Susisaaren telakan tunnelmaan ja ihmisiin.  Voi olla katseltuasi ja kuunneltuasi, sinun tekisi mielesi lähteä syömään berliininmunkkia Vinssikahvilaan, mutta valitettavasti se ei enää onnistu.

https://areena.yle.fi/1-540441
https://areena.yle.fi/1-2272386

Seuraavaksi kuvasarja Hopsun vesillelaskusta ja sen valmistelusta.

Hopsu on valmiina siirtoon.

B1.

Hopsua on alettu siirtää. Mutta mahtuuko se tuosta?

B2.

Kun moottori on irrotettu edessä olevan veneen perästä, Hopsun keulalla on tilaa liikkua. Tiukemmissakin tilanteissa on tällä telakalla veneitä siirretty.

B3.

Jos tämä olisi video, siitä näkyisi miten Hopsu pukkeineen liikkuu palkkien päällä kohti Keijoa, jolla on käsi pystyssä.  Saako hän todellakin veneet liikkumaan vain kättään nostamalla?

B4

Ei sentään. Keijolla on kädessään kaukosäädin, jolla hän ohjaa vinssiä, joka vetää pukkiin kiinnitettyjä vaijereita. Palkeilla on vaseliinia liukumisen helpottamiseksi.

B5.

Tässä minä poseeraan pensseli kädessä. Olen asetellut veneen kylkeen sapluunan rekisteritunnuksen maalaamista varten. Telakalla on puhuttu paljon tästä esteettisestä ongelmasta: Miten tunnuksen voi lisätä veneeseen pilaamatta sen ulkonäköä?

B6

Keijon kanssa tässä duunataan viime hetken juttuja botskiin.  Minä olen halunnut itsestäni kuvia. Sakke tai Mikko on kuvannut muutakin.   Veneen kyljet kiiltelevät kohtalaisesti, vesilinja on suora ja pohjan peittää paksu kerros myrkkymaalia.

B7.

On aika siirtää vene vaunun/kelkan päälle.

B8

On annettava laivan mennä ohi.

B9.

Nyt ollaan jo lähellä H-hetkeä. Perämoottorin toimivuus on tarkastettu käyttämällä sitä vesisaavissa. Kunhan saan kameran käsistäni, ehdin ottamaan moottorin vastaan.

B10

Taisikin  olla Tuomas, joka otti moottorin vastaan.  Perhoset parveilevat pötsissäni!

B11
Kelkka/vaunu on jatkanut matkaansa syvemmälle veteen ja minä olen valmiina käynnistämään moottorin, kun sen lapa osuu veteen.  Tuomas tarkkailee, milloin ja kuinka paljon merivettä alkaa tursua saumoista veneen sisäpuolelle.

B12

Vene on irti pukista. Moottorin pitäisi käydä jo. Suomenlinnan vesibussi on tunkemassa samoille vesille.  Mokomakin, tämä hermostuttaa ilmankin ihan tarpeeksi! Pian tämän kuvan ottamisen jälkeen köydet heitetään laiturille, jossa kaverit ovat odottamassa.

B13

Telakan laiturin kupeessa ollaan vain hetki. Tässä sitä ajellaan jo  kohti Suomenlinnan vierasvenesatamaa,

B14

jossa sesonki ei ole vielä alkanut.

B15

Talkooväki terassilla..

B16

ja veneessä.

 

B17

B18

Tämän jälkeen vietin ensimmäisen yöni veneessä uppopumpun kanssa. Sen vihreä letku näkyy toiseksi viimeisessä kuvassa lepuuttajan vieressä.

 

Helena

 

Hopsuilua osa 2: Epätoivo ja voimautuminen

Kevät ehti pitkälle, ennen kuin sain ajettua ensimmäisen kerran Hankoon. Puuveneen omistajien kunniatehtävä on saada veneensä vapuksi veteen ja he, ketkä eivät siihen pysty ovat luusereita. Luuseriuden suuruus on suoraan verrannollinen koivunlehtien kokoon ja väriin vesillelaskun aikaan. Hopsu ja minä emme ole koskaan pärjänneet tuossa kilpailussa.

Ihmiset luulevat, että opettajan loma-ajat sopivat täydellisesti veneenomistajalle. Ei pidä paikkaansa. Vene pitäisi saada vesillelaskukuntoon keväällä, mutta silloin operaasu vielä laatii ja korjailee viimeisiä kokeita ja yrittää viimeisillä käyttökelpoisilla aivosoluillaan suunnitella täysipainoisia oppimiskokonaisuuksia vaativille asiakkailleen.  Ja parhaimmat purjehduskelit alkavat yleensä vasta elokuussa, kun koulurumba taas käynnistyy.

Tänä vuonna epätoivo hiipi nahkoihini hiukan ennen pääsiäistä. Siihen asti olin ollut tyytyväinen, koska veneasiat olivat edenneet hyvin ja toivottuun suuntaan. Kansiremontista oli sovittu. Pääsiäisenä olin aikonut olla veneellä useamman päivän hommissa. Olin varannut majapaikan ja toivoin, että saisin kavereita talkoisiin.

Mutta kun pyhät lähestyivät, mulla ei ollut pienintäkään halua lähteä veneelle, saati järjestää siellä talkoita. Olin väsynyt ja oli pirun kylmäkin. Hopsu merkitsi vain yksinäistä puurtamista, johon olin kerta kaikkiaan kyllästynyt. Kannattiko ylipäätään tuhlata parhaita myöhäiskeski-iän vuosiaan loputtomaan veneremppaan, joka tällä menolla olisi valmis vasta, kun olisin ikivanha.

Helena

hopsu 1

Yritin laatia innostavan talkookutsun, mutta en oikein onnistunut: ”Auttakaa minua raukkaa, kun minulla on puuveneen rähjä. Tulkaa kanssani telakalle ja tehkää minulle ruokaa. En oikein itsekään juuri nyt tiedä, mitä siellä pitää tehdä. Elämäni on surkeaa ja olen rohkea, kun kerron sen teille.”  Päätin, että en julkaise tuota missään. Toivottavasti niin ei ole tapahtunut epähuomiossakaan. Epähuomiossa olin nimittäin perunut pääsiäiseksi varaamani majapaikan. Voi mikä helpotus!

hopsu 2

Sitten Etelä-Suomeen virtasi hitusen lämmintä ilmaa. Olin saanut pääsiäisenä levätä ja muutkin murheet olivat saaneet oikeat mittasuhteet. Lähdin tyttären kanssa veneelle. Vielä se tuntui vähän pakkopullalta, mutta en halunnut rasittaa seuralaistani tällä tunteella. Sitä paitsi kokemuksesta tiesin, että jossain vaiheessa se kuitenkin muuttuu. Niin kävikin. Enää ei ollut kurjaa ollenkaan. Sen jälkeen ajoin kerran viikossa päiväksi Hankoon. Epätoivo vaihtui jälleen iloksi ja kurjuus täyttymykseksi!

Matka kotipihastani Hyvinkäältä Hankoon Kuhakujan päähän on noin 150 kilometriä. Jos sinne ajaisi pysähtymättä tankkaamaan tai käymään kaupassa, matka kestäisi pari tuntia. Tykkään ajaa autolla.

matka sinne ja takaisin 002

Kun Hopsu oli Helsingissä, oli sinnekin ajaminen alkuun kivaa. Joitakin vuosia määränpääni oli Mustikkamaa. Ajoin sinne ensin aina Kehä ykkösen kautta, koska arastelin Itäväylän liittymiä ja kaistan ylityksiä Pasilan kautta tultaessa.

Kun Hopsu sai paikan Saarisen telakalta Suomenlinnassa, oli tavoitteeni löytää ilmainen pysäköintipaikka mahdollisimman läheltä Kauppatoria. Tosin siinä oli vuosia, jolloin Stadionin parkkipaikalla oli ilmaisia pitkäaikaisia paikkoja. Silloin jätin auton sinne ja jatkoin ratikalla.  Joskus kuljin junalla. Suomenlinna-vuosiin kuuluu jakso, jolloin ystäväni Kaisu ja Olli-Pekka omistivat Hopsusta puolet. Aina en ollut matkassa yksin.

Veneilyharrastukseni myötä olin oppinut ajamaan Helsingissä, mutta sitten kyllästyin siihen. Jos suuri osa veneilystäni oli autoilua, niin sai se sitten luvan olla mielekästä. Sellaista ei ollut moottoritien eikä pääkaupungin ruuhkan yhdistelmä. Mielekästä sen sijaan oli se, kun pikatie vaihtui määränpään lähetessä aina vain kiemuraisemmaksi maalaistieksi, jonka varrella laitumilla kirmasivat kiiltäväturkkiset hevoset ja eriväriset lampaat. Sellainen oli reitti Snappertunan Boxiin, jossa Hopsu oli ennen kuin vein sen Hankoon.

lampaita

Hopsu 9

Hankoon vie suora tie, joka vain jatkuu ja jatkuu. Tuulivoimaloiden kohdalla luulee olevansa kohta perillä, mutta matkaa on vielä parisen kymmentä kilometriä. Ympärillä kuivaa kangasmetsää, kohtalaisen matalaa männikköä. Mutta eihän koko matka ole sellaista. Aikaisemmilla osuuksilla keväistä tietä reunustavat hiirenkorvaiset koivut, leskenlehtien keltaiset täplät pengerryksissä ja viitojen valkovuokkolaikut. Jostakin ojasta pilkottaa rentukoita. Meren näkee Tammisaaren kohdalla.

Tälläkin matkalla päädyn kaupunkiin, mutta en aja sen keskustaan. Jään rautatien länsipuolelle, köröttelen omakotitalojen ohitse Kappelisatamantiellä ja saatan nähdä jonkun lenkkeilijän tai koiran ulkoiluttajan. Stop-merkillä varustetusta risteyksestä käännyn oikealle. En ole vielä oppinut kunnolla tunnistamaan samaa risteystä paluumatkalla ja usein ajankin sen ohitse ja käännyn vasemmalle vasta Esplanadille. Matkani pitenee hivenen, mutta tätä reittiä käyttäen näen aina Hangon keksitehtaan talon. Jos lapsuudessani sanottiin jonkun loistavan kuin Naantalin aurinko, ajattelin keksin hymynaamaa.

Mutta en ole enää lapsuudessa enkä edes vielä paluumatkalla. Nykyisen telakkareittini herkin osuus on vielä jäljellä: varjoisen lehdon läpi kulkeva pätkä Metsäkannaksentietä. Pitää varoa tielle loikkivia peuroja.

Kun veneenveistäjä Eero Ranta pääsee työn alkuun folkkarini kanssa, selviää, kuinka paljon vanhasta kannesta voidaan säilyttää. Sitä odotellessa olen tehnyt mm. seuraavanlaisia hommia: Olen irrottanut keulaluukun, sitloodan laatikkojen kannet sekä takatuhdon ja tuonut ne Hyvinkäälle käsiteltäväksi. Olen poistanut lakkakerroksen ruffin seinistä ja istumalaatikon laidoista kuumailmapuhallinta ja lastaa käyttäen. Samoja pintoja olen myös raaputellut sekä hionut käsin ja koneella. Olen kaapinut kannen ja seinän välistä tiivistemassaa. Olen rassannut limilautojen ja kaarien välejä sekä putsannut pilssiä.

hopsu 3

hopsu 4

hopsu 5

Hopsu 6b

Ennen ja jälkeen

hopsu 6a

Hopsu 7

hopsu 8

hopsu 11

hopsu 12

Jos veneelle on joskus vaikea lähteä hommiin, ei sieltä ole helppo lähteä poiskaan.  Työthän jäävät aina kesken. Pitää kuitenkin muistaa, että ennen auton starttaamista on monta tylsää pikku hommaa, jotka pitää tehdä. Mainittakoon näistä työkalujen kerääminen eri puolelta veneen kantta. Muutaman kerran on vielä kivuttava ja kavuttava alas ja ylös ja alas. Itseään ei saa väsyttää itseään viimeiseen tappiin, koska vielä kotimatkallakin on pysyttävä hereillä.

Seuraavassa jutussa palaan muistoissani Suokkiin Saarisen telakalle. Lupaan, että silloin kerron vain hyvistä fiiliksistä. Kuvatkin ovat hauskempia.

veneenkorjaaja

Helena

 

 

 

 

Hopsuilua osa 1: Kohti kansiremonttia

Hopsu vajassa (HUS) kesällä 2017

Seison veneen kannella. Jalkojeni alla on tummentunutta vaneria. Sen päällä on ennen ollut muovimatto, jonka riekaleita vielä pilkottaa paikoilleen jätettyjen listojen alta. Vaneriin on puhkottu reikiä ruffin ympärille ja istumalaatikon kulman kohdalla törröttää vielä sininen puukon kahva. Luukut ovat paikoillaan. Niiden lakka hilseilee ja puu on paikoin harmaata. Tällä paatilla ei ole muutamaan vuoteen purjehdittu.

Kun käy katsomassa ostamismielessä käytettyä venettä, pitäisi ymmärtää, että sisään tulee vettä, jos veneen patjoissa on kernipäällysteet ja siellä täällä liimajälkiä jeesusteipistä, jolla oli kiinnitetty terveyssiteitä ruffin ja kannen saumakohtiin sadevettä keräämään. Eivätkä myyjät tätä seikkaa yrittäneetkään salata. Me kuitenkin ostimme sen veneen.

Olin siihen mennessä purjehtinut exäni kanssa muutamana kesänä viikon tai kaksi Hyvinkään pursiseuran omistamalla h-veneellä. Tilaisuus siihen oli tullut sattumalta. Hänkään ei ollut purjehtinut aikaisemmin, mutta hän oli ollut kiinnostunut purjehtimisesta ja lukenut siitä. Minun kokemukseni ylipäätäänkin veneistä olivat vähäiset, olin ollut kyydissä perämoottoriveneessä ja osasin soutaa omiksi tarpeikseni. Purjehdusretkiemme aikana opin merellä ja satamissa H-veneiden lisäksi tunnistamaan kansanveneet, koska mies haaveili semmoisesta. Eräänä kevätsunnuntaina sitten olikin Hesarissa ilmoitus myytävästä folkkarista. Lähdimme Mustikkamaalle. Oli ensimmäinen äitienpäiväni.

Ajattelimmeko silloin niin, että vuoto-ongelma poistuu, kun tiivistää ulkopuolelta ruffin ja kannen välisen sauman? Niin ainakin tehtiin, irroitettiin vanha lista, pursotettiin tiivistemassaa ja kiinnitettiin uusi lista päälle. Tätä ei kyllä tehty ensimmäisenä kesänä. Eikä siitä juurikaan ollut apua (muistaakseni). Kun satoi, vesi meni jostain kohtaan rakenteisiin ja tippui sisällä toisesta kohdasta kastelemaan kaikki varomattomasti punkille jätetyt tavarat. Ikävintä oli, kun vieraiden tavarat kastuivat. Mutta alkuaikoina meillä oli vauva, joten vuodot hoidettiin vaipoilla. Vauva kasvoi ja meillä oli veneessä teipattavana aina vain isompia vaippoja.

Oli selvää, että vene kaipaisi kansiremonttia, mutta siihen ei ollut mahdollisuutta. Sitten erosimme ja vene vuotoineen jäi mulle. Veneen kohtalosta ei päätetty heti. Ensin musta tuntui mahdottomalta alkaa yksin sen omistajaksi, koska ajattelin, että en tiennyt mistään mitään. Naispurjehtijoista en ollut kuullut. Veneelle ei ollut enää edes talvisäilytyspaikkaa, koska sille ei enää ollut sijaa Hopeasalmen telakalla. Uusi paikka löytyi Suomenlinnasta Saarisen telakalta.

Puukko kannessa

Siellä uskalsin ensimmäisen kerran ottaa kansiremontin puheeksi venepuuseppien kanssa. Keijo ja Päivi tutkivat venettä ja kertoivat, että se tarvitsisi ennen kaikkea kaariremontin. Useita kaaria oli poikki. Hups! Semmoiseen seikkaan en ollutkaan kiinnittänyt mitään huomiota! Päivi Lepistö teki saarnesta uudet kaaret rikkoutuneiden tilalle. Minäkin pääsin pari kertaa käyttämään tuurnaa.

Seuraavan kerran puhuin kansiremontista APYachtingin Aleksi Peltomäen kanssa. Osallistuin hänen vetämälleen puuveneen hoitokurssille ja siellä sovimme, että hän tekee Hopsusta kuntoarvion. Vene oli silloin telakalla Boxissa, Raaseporissa. Hän syynäsi Hopsun perinpohjaisesti, otti kuvia ja kirjoitti raportin, jossa kaikki Hopsun viat oli lueteltu. Sovimme, että Aleksi tekee mulle myös tarjouksen veneen kannen korjaamisesta ja siihen läheisesti liittyvistä töistä. Laskeskelin silloin, että pystyisin teettämään työn, jos eläisin todella säästäväisesti. Uskoin suunnitelmaani ja aloin selvittää, millä kyydillä saisin veneen Tampereelle. Sitten ymmärsin, että laskelmani olivat epärealistisia ja tietyssä mielessä myös itsekkäitä. Tytär oli teini-ikäinen ja budjettia laatiessani en ollut ottanut hänen tarpeitaan huomioon.

Kolmas kerta toden sanoo. Tämä sanonta sopii kuin nenä päähän tähän tilanteeseen. Hopsu on nyt Hangossa, jossa asuu ja työskentelee veneenveistäjä Eero Ranta. Kun HUS:in venevajasta muut purjeveneet on laskettu vesille, Eero hakee trailerillaan veneeni ja kuljettaa sen omalle verstaalleen. Siellä alkaa kansiremontti, joka minulla on nyt mahdollisuus teettää.

Vanha kansimatto on nyt irrotettu sorkkarautaa ja nuijaa apuna käyttäen. Työkaluja käytettiin niin, että nuijalla hakattiin sorkkaraudan kiilaa maton ja kannen väliin. Toisinaan matto irtosi isoina paloina ja suikaleina, toisinaan sitä sai nyppiä ja nyhtää. Olin mielenkiinnolla odottanut, mitä sen alta paljastuisi. Lahoa tiesin odottaa, ja oli kiva päästä tökkimään sitä puukolla. Siinä se oli näkyvissä ja käsin kosketeltavissa. Mieli olisi tehnyt kaivella pehmeitä kohtia enemmänkin, mutta hillitsin itseni, etten tärvelisi Eeron mahdollisuutta saada muotoa uuteen kanteen.