Hopsu

Mihin sä olet unelmoinut purjehtivasi sitten kun saat Hopsun vesille? kysyttiin multa Napsin kevätseminaarin illallisella.
Minä vastasin: Ööö….,
sillä olin unohtanut unelmoida.

Oli uuden lukuvuoden ensimmäinen koulupäivä ja minä vain painelin Fordillani tietä numero 25 niin pitkälle kuin lounaaseen päin pääsin. Oli vaikea estää suupieliä kääntymästä yläasentoon ja taisipa jonkinlainen iloinen äännähdyskin minusta päästä. Tai sitten vain nauroin ääneen. Olin matkalla Hankoon tekemään omaa osuuttani Hopsun rempasta. Toinen ihminen sai ottaa vastaan uudet kolmasluokkalaiset. Vuorotteluvapaani oli nyt alkanut.

Se on menoa nyt. Meri lähestyy. Kolisee ja tärisee kuin Linnanmäen vanhassa vuoristoradassa, mutta ”vaunu” on isompi, moniosaisempi ja korkeampi. Laitoja ei ole. Jännittääkin enemmän kuin missään huvipuistolaitteessa milloinkaan.

Kevät ehti pitkälle, ennen kuin sain ajettua ensimmäisen kerran Hankoon. Puuveneen omistajien kunniatehtävä on saada veneensä vapuksi veteen ja he, ketkä eivät siihen pysty ovat luusereita. Luuseriuden suuruus on suoraan verrannollinen koivunlehtien kokoon ja väriin vesillelaskun aikaan. Hopsu ja minä emme ole koskaan pärjänneet tuossa kilpailussa.

Seison veneen kannella. Jalkojeni alla on tummentunutta vaneria. Sen päällä on ennen ollut muovimatto, jonka riekaleita vielä pilkottaa paikoilleen jätettyjen listojen alta. Vaneriin on puhkottu reikiä ruffin ympärille ja istumalaatikon kulman kohdalla törröttää vielä sininen puukon kahva. Luukut ovat paikoillaan. Niiden lakka hilseilee ja puu on paikoin harmaata. Tällä paatilla ei ole muutamaan vuoteen purjehdittu.